”… tai huonompipalkkaisessa työssä.”
Keskustelu oli käynyt kiivaana 7.3.2017 A-Studion kuntavaalien puheenjohtajatentissä. Puhe oli kääntynyt siihen, miten lompakon paksuus tulisi nykyisellä kaavaillulla mallilla ratkaisemaan sen, kuka saa hoitoa.
Tuskin kukaan sairaanhoitaja Suomessa haluaisi tulevaisuudessa kohdata sellaista tilannetta, että hoitoa akuutisti tarvitseva potilas pitää käännyttää ovelta pois, koska hänellä ei ole sairausvakuutusta tai rahaa maksaa hoitoa.
Jossain määrin on inhimillistä olettaa, että työstä saa sellaisen palkan, jolla pärjää. Tämä ei tosin tänäkään päivänä ole itsestään selvyys: joillakin ei 10 000 euroa kuussa meinaa riittää millään.
A-Studion keskustelussa tätä pidettiin itsestään selvyytenä. Työssä käyvät ovat parempiosaisia, hyväpalkkaisia joilla on kaiken lisäksi työterveyshuolto turvaamassa heidän selustansa. Palvelu, josta ei työssä käyvät joutuvat maksamaan… no, kukaan ei vielä tiedä paljonko.
Tai huonompipalkkaisessa työssä.
Tämä Soinin tokaisu jäi mietityttämään
Jos kaikille löytyisi töitä niin sehän olisi mahtavaa.
Mutta kuitenkin taitaa olla utopiaa, että 100 prosenttinen työllisyysaste joskus saavutettaisiin. Tai voihan se ollakin mahdollista.
Riippuu vain millä hinnalla töihin ollaan valmiita menemään. Tai ehkä siinä tapauksessa, pakotetaan menemään.
Jos terveydenhuollon edellytyksenä tulevaisuudessa onkin ”työpaikka”? Jos ammattiliitot lakkautetaan, paikallinen ”sopiminen” on sääntö ja minipalkkaus poistetaan, siinä on varmasti tarpeeksi porkkanaa tehdä töitä hieman huonommillakin ehdoilla, jos se on edellytys terveydenhuollolle.
Noh. Tämä on vain ajatusleikkiä vailla realistista toteutuspohjaa.
Mutta jos tämä ajatus tuli minunkin mieleeni, niin on se varmasti jollakin toisella käynyt mielessä myös.
Tahdon kuitenkin ajatella, että pidetään ihanteista kiinni.
